Tämän aseartikkelin teki mahdolliseksi Proairsoft. Mikäli kyseistä pyssyä mielit, sieltä niitä saa.
H&K G36
Bundeswehrin, Länsi-Saksan armeijan, G3-kivääri on ollut palveluksesta vuodesta 1954 asti. Se on kestävä, luotettava ja pirun tarkka, mutta samalla painava, melko kallis valmistaa ja ampuu jenkkien 1950-luvulla NATO-standardiksi runnomaa ylitehokasta 7,62x51mm NATO-patruunaa. 1980-luvun lopussa saksalaiset melkein hyppäsivät tulevaisuuteen ottamalla käyttöön hylsyttömän G11-kiväärin. 1989 Itä-Saksa kuitenkin yhdistyi Länsi-Saksaan, jolloin maan itäosien yht'äkkinen tuominen länsimaiselle kehitystasolle söi (ja syö vieläkin) valtavia rahasummia, eikä armeijalle kertakaikkiaan riittänyt rahaa uuden kiväärin hankkimiseen. Kun pahin oli ohi, otti Bundeswehr palvelusaseen vaihtamisen taas pöydälle. G11:n linjaa ei kuitenkaan enää seurattu, vaan Heckler & Kochilta vaadittiin tuikitavallinen, perinteisen mallinen rynnäkkökivääri kaikilla niillä uudistuksilla, joita nykyteknologialla sai aikaan.
Ideana oli valmistaa ase, joka olisi modulaarinen niin, että sen osia olisi helppo vaihtaa kasaten saman rungon ympärille mahdollisimman monta erityyppistä asetta, kuten rynnäkkökivääri, konekivääri, karbiini ja konepistooli. Aseen rakenteen olisi oltava perinteisen mallinen bullpupin sijaan. Komposiittimateriaaleja olisi käytettävä missä vain mahdollista aseen kokonaispainon vähentämiseksi. Aseen huollon tarpeen olisi oltava vähäinen ja huollon helppoa. Hinnan olisi oltava halpa.
H&K täytti vaatimukset ja valmisti aseen, joka teki ison pesäeron firman aikaisempiin asemalleihin. Legendaarisesta rullahidastetusta massalukosta siirryttiin AR-18 -kiväärin koneistoa muistuttavaan kaasumäntärakenteeseen ja uuteen NATO-standardiin, .223 Remington -paukkuun. Aseen koneisto sietää ampumista uskomattomissa määrin, sillä koneisto pysyy puhtaana lukkoa liikuttavien ruutikaasujen jäädessä mäntään. Polymeeriä on käytetty paljon, jopa rungon materiaalina, lukon kosketuspintojen osalta teräspaloilla vahvistettuna. Painoa on noin kilon verran vähemmän kuin G3-kiväärissä, ase on maailman keveimpiä. Tukki on käännettävä. Lippaat ovat läpinäkyvää muovia ja niitä voi liittää toisiinsä ilman erillisiä liittimiä. Aseen kontrollit ovat samanlaiset sekä oikea- että vasenkätisille. Kantokahvassa on Bundeswehrin palveluskiväärissä sekä kiikaritähtäin että punapistetähtäin, vientiversioissa vain kiikaritähtäin. Aseseppä saa aseista pääkomponentit vaihdettua nopeasti myös kenttäolosuhteissa. Aseesta tähän mennessä valmistetut variantit ovat G36K, eli lyhyemmällä piipulla varustettu malli, G36, eli tavallinen pitkä malli sekä MG36, eli pikakivääri - raskaalla piipulla ja etujaloilla varustettu malli. Lipaskuilu on myös vaihdettavissa esimerkiksi M16-lippaalle sopivaksi, tosin kyseistä palikkaa ei olla vielä markkinoille julkaistu. Konepistooliversioita ei ole vielä näkynyt, vaikka mahdollisuus sellaiseen on suunnittelussa otettu huomioon.
G36C on erityisesti sisätilatappeluun suunniteltu erikoismalli. Siinä on erittäin lyhyt piippu ja kaasuputki, jopa liekunsammutinta on leikelty, ja lyhennetty tukki. Lisäksi huonommin muutamaan kymmeneen metriin ampumiseen soveltuva optisella tähtäimellä varustettu kantokahva on vaihdettu matalaan, täyspitkällä tähtäinkiskolla varustettuun kantokahvaan, jonka päädyissä ovat irroitettavat avotähtäimet. Maruin mallivalinta on sikäli ärsyttävä, että sitä ei käytössä näe kuin todella erikoisilla jannuilla todella erikoisissa tilanteissa. Toisaalta se on ymmärrettävää, nykyään on muodissa olla paras ja erikoistunein kaikista. Lisäksi onhan G36C juuri se muovikuulan kantamille tehty versio.
G36 on hyvä kivääri. Se on Bundeswehrin ja Espanjan palveluskivääri ja ainakin erikoisporukoilla perinteisesti H&K-vetoisessa Norjassa ja monen monituisilla poliisivoimilla. Lisäksi maailman mahtavin armeija, Amerikan Yhdysvaltojen sellainen, harkitsee parhaimmillaan M16-sarjan vaihtoa kivääriin, joka käytännössä on G36 uusilla kuorilla.
|
Aseen metalliosat punaisella merkittynä |
|
Aseen akkutila. Akku sijoitetaan koukkunsa eteen piipun alle, johdot taittuvat aseen vasemmalle puolelle. |
|
Se aito G36C ilman kädensuojaa. Ero ylempään kuvaan on melkoinen, aseen aitouden voi helposti tarkastaa kurkkaamalla kädensuojan tuuletusaukoista kiinni. Kuvasta kiitokset HKPro. |
|
Hylsyportti aukeaa paljastaen hopinsäädön. Kuvasta näkee samalla taittuvan latauskahvan. |
|
Aseen tähtäimet |
|
Tukki käännettynä. Nuoli n:o 1 näyttää tukin sivulle lukittavan nyppylän, joka aseen esikuvassa myös estää hylsyjä kimpoamasta vasemmalta ampuvan naamaan. Nuoli n:o 2 näyttää tukin kääntönapin. |
|
Lipas purkautuu tähän tilaan pohjaruuvin irroittamalla. Kun Lelupaukkurivin ottaa irti, huomaa kuinka pientä osaa lippaasta käytetään hyödyksi. |
|
Rungon vasemman puolen merkinnät |
|
Kun lipaskuilun irroittaa, näkee selkeästi Maruin tekemän pesäeron muiden mallien syöttöjärjestelmään. Rataslaatikon suutin on näkyvissä avoimessa hoppiyksikössä. Oikealla näkyy, että lipaskuilun syöttöputki on paksua valua. |
Marui G36C - rakenne
Maruin tapaan ase saapui styroksimuotissa jonka päällä oli paksu pahvi, eli paras mahdollinen tapa pakata pyssy. Sisältä löytyivät ne tavalliset, eli varsinainen, lipas, manuaaleja, puhdistuspuikko, vanhanmallinen lataustikku ja hiukan kuulia. Heckler Und Kochista poiketen Marui antaa aseen mukana yhden kappaleen Weaver-kiskoa kädensuojaan valmiiksi kiinnitettynä. Lisäkiskoja ja pystykahvaa mainostetaan paljon.
Ase on suurikokoisempi kuin kuvista tai ennakkoasenteista arvaa, onhan runko sentään saman kokoinen kuin täyspitkissäkin rynnäkkökivääreissä. Pyssyn monimuotoisuus ja typistetty ulkonäkö eivät minun silmääni juuri miellytä. Ase on hyvin tehty, osissa on kaunis pintakäsittely ja ne istuvat yhteen todella hyvin. Eräs sellainen silmiinpistävä piirre aseessa on, jota en aikaisemmin Maruilta ole näin hyvin huomannut - osien valusaumat ovat lähes jokaisessa palikassa, myös metalliosissa, todella hyvin näkyvillä ja osin jopa kovin rumat. En sitten tiedä, että onko näin oikeassakin - esikuvan yksi erikoisuushan on juuri sen valmistuksen kohtuulliset kustannukset.
Metallia on kaasumäntärakennetta ja mahdollisesti tähtäinkiskoa lukuunottamatta yhtä paljon kuin oikeassakin. Vaan kun oikean aseen yksi erikoisuus on juuri komposiittimateriaalien laajamittainen käyttö, tarkoittaa tämä sitä että ase on Maruin sähköistä yksi muovisimmista. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä kun osat on muotoiltu muovin ehdoilla, on lopputulos paljon jämäkämpi ja kestävämpi kuin ohuita palikoita ja hitsiliitoksia mahdollistavan metallin matkiminen. Ase on erinomaisen tukeva ja jämäkkä - semminkin, kun rakenteessa yhdistyvät tavannomaista sekä pidemmälle ulottuva runko että lyhyempi piippu. Ilman liekunsammutinta piippu ulottuu vain noin kymmenen senttiä rungosta ulos.
Aseen hallitseva osa on siis muovinen, kahdesta puolikkaasta muodostuva runko. Sen sisällä on kaksi isoa metallista vahvikepalaa, toinen taaempana latauskahvan alla ja toinen edessä etutukin peittämän osuuden sisällä. Tukin sarana on osaksi osa runkoa ja osaksi metallista vahvikepalaa. Rungon päädyssä on hihnakiinnike, mutta vain oikealta kädeltä ampujille.
Latauskahva kulkee rungon päällä kantokahvan alla. Se taittuu jousen avulla eteen, josta sen voi vetää kummalle tahansa sivulle molempikätisen käytön mahdollistamiseksi. Latauskahvalla on oma toimintonsa; se avaa hylsynpoistoaukon, jonka takaa hoppia voi säätää. Latauskahva ei lukitu taakse. Hopinsäätö on G3:n tapainen iso rulla, jota on helppo sormella siirrellä. Ylöspäin rullaamalla hoppia tulee enemmän, alaspäin rullaamalla vähemmän. Rulla ei pyöri ikuisesti ympäri M16:n rullan tapaan, vaan lukittuu ääriasentoihinsa, joten hoppia säätäessä ei ole pelkoa tuntumasta eksymisestä.
Aseen sisuskaluissa uutta on syöttökoneisto - sitä tavallista Maruin hoppiyksikköä ei enää olekaan. Syöttöputki on samaa valua lipaskuilun kanssa, joka on täysin rungosta irrallinen palikka. Putki on, vaikkakin muovia, erittäin paksu ja huomattavasti kestävämpi kuin Maruin aikaisemmat ohuet putket. Samalla myös syöttöputken runnominen ei voi vahingoittaa hoppyksikköä tai suutinta. Irrallinen syöttöputki tekee hoppiyksikön ja suuttimen väliin perinteiseen malliin tottuneelle ison aukon, mutta toisaalta sillä kohtaa tapahtuu vain syöttö, aseen ampuessa suutin on syvällä hoppiyksikössä, enkä usko että ilma vuotaa pahasti ohi. Ase käyttää vielä samaa suutinta kuin Steyr AUG, joka on pitkänmallinen. Lisäksi sen teho tosiaan tuntuu olevan Maruin moottoripyssyjen hiuksenhienoissa eroissa sieltä paremmasta päästä, joten sopii unohtaa huhut ilmantiiviysongelmista. Hoppiyksikkö liikkuu jousen varassa ja suuttimessa on koroke, joka estää sen pyörimisen ja ohjaa sen liikettä, taasen toisin kuin aikaisemmin.
Rataslaatikkona on se perinteinen Kalashnikovista tuttu versio 3 ja moottorina EG1000, tällä kertaa lyhyempänä, myös Kalashnikoviin ja AUGiin sopivana mallina.
Kantokahvatähtäinkisko on aseen nätein osa, valujälkiä ei löydä ja osan pinta muistuttaa Maruzenin APS-tukkeja. Se näyttää hyvin samalta kuin tähtäinten isot metallipinnat ja kiskoa helposti luuleekin metalliseksi, mutta muovia se kyllä on. Kiskoa tarjotaan kiväärin SL-8 -nimiselle siviiliversiolle sekä polymeeristä että metallista tehtynä, mutta veikkaanpa sotilasaseen kiskon olevan kuitenkin metallia. Joka tapauksessa Maruin ABS-muovi on heikompaa kuin asepolymeeri, eikä kiskoon kannata mitään painavaa kamaa, kuten vanhoja pimeänäkötähtäimiä, kiinnittää. Kiskon sisällä on sentään metallipalkki jakamassa pistekohtaista rasitusta. Kisko itse on rungossa kiinni kolmella PH2-ristipääruuvilla.
Metalliset avotähtäimet ovat pitkän kiskon kummassakin päässä. Ne ovat putkisokilla kiinni, mikä tarkoittaa varmaa pitoa ja hitaammanpuoleista irroitusta. Tähtäimet ovat kuitenkin sen verta matalat, että ne tulevat tuskin minkään optisen tähtäimen eteen. Etutähtäin on yksinkertainen rinkulan suojassa oleva jyvä ja mitoiltaan kestävää tekoa. Takatähtäin on diopterimallia, valittavissa on kaksi erikokoista ja -korkeussäätöistä reikää, isompi sataan/kahteensataan ja pienempi kolmeensataan metriin ampumista varten. Takatähtäin säätyy lisäksi sekä korkeus- että vaakasuunnissa. Molemmissa säätövara riitti kohdistuksessa erinomaisesti, tähtäintä kun ei juuri ollenkaan tarvinnut säädellä.
Aseen kantaminen kantokahvasta on poissuljettu vaihtoehto, sillä aukko on turhan pieni ja toisekseen lyhytpiippuisen aseen painopisteelle aivan väärässä paikassa.
Lipaskuilu on melko hyvin viimeistelty, paksu ja tukeva muovipalikka. Se kiinnittyy runkoon saranalla ja purkutapilla, jonka pysyvyys on varmistettu ruuvilla. Lippaanvapautin toimii kuten H&K:n aikaisemmissa pyssyissä ja esimerkiksi kalashnikovista, mutta vapauttimen ja lippaan muodon antamasta ennakko-olettamuksesta huolimatta lipasta ei käännetä sisään G3:n tai Kalashnikovin tapaan, vaan se vain työnnetään suoraan kuin M16:ssa ikään.
Lipas itse on läpinäkyvää muovia sekä Maruin että H&K:n pyssyissä. Maruille on pälkähtänyt hieno idea, sillä toisin kuin AUGin lippaissa, lippaasta ei näykään kuulakouru kuulineen vaan 22 lelupatruunaa. Paukut ovat melko uskottavan näköisiä vielä silloinkin kun lippaan purkaa ja huomaa, että todellisuudessa ne muodostuvat kahdesta muovinpalasta. Miinuspuolena lippaassa jäljellä olevia kuteja ei sitten oikean aseen tavoin pysty tarkastamaan, eikä harvinaisen suurikokoiseen lippaaseenkaan mahdu kuin 50 kuulaa - siis saman verran kuin MP5-lippaaseen, joita mahtuu samaan tilaan sentään kaksi tai kolmekin kappaletta. Lippaissa on valmiiksi nupit joiden avulla niitä saa toisiinsa kiinni vaikka rajattoman määrän.
Mikäli haluaa käyttää lippaiden läpinäkyvyyttä hyväkseen ja tietää jäljellä olevien kuulien määrän, voi lippaan avata pohjalevyn ruuvin irroittamalla ja ottaa leluluodit pois.
Tukki on muovia ja kääntöominaisuutensa sekä keveyteen tähtäävän rankamaisen muotonsa ansiosta heikompi kuin useampi Maruin kiinteä tukki. Tukissa on kiinnityspisteiden osalta kuitenkin metallivahvikkeet ja sen muoto ja paksuus ovat sellaisia, ettei se ihan heti kyllä hajoa. PäivitysOmassa aseessani oli noin 8kk Maruin alkuperäistukki ja sen jälkeen G&P:n pidennetty tukki. Kumpikin kestivät ilman minkäänlaisia ongelmia, vaikka tukki näki hyvinkin rajua käsittelyä. Ase on nykyään erittäin yleinen, ja tähän mennessä olen henkilökohtaisesti nähnyt vain yhden rikkinäisen tukin, joka sekin oli vielä käyttökelpoinen. Aseen kahden olemassaolovuoden aikana olen kuullut katkenneen tukin valituksia lähinnä eräältä rapakon takansa olevassa puljussa korjaajana työskentelevältä henkilöltä, joten se ei missään nimessä ole samanlainen asetta pilaava murheenkryyni kuin Maruin SIG-sarjassa. Vielä tähän päälle hajonneelle tukille on saatavilla korvikkeita (ainakin jos pidemmänmallinen tukki kelpaa) sekä halvalla että nopealla toimituksella, halvimmillaan noin 60 eurolla viikossa Suomeen tuotuna.
Tukki lukittuu paikalleen lukitusnapin ja metallisen kynnen avulla, joista jälkimmäinen nappaa rungon päädyn metalliseen vastakappaleseen. Sivulle kääntyessä siinä oleva aukko ottaa kiinni rungossa hylsyportin takana olevaan ulokkeeseen. Tukki lukittuu sivulle ihan vain painamalla ja lähtee irti kun nostaa sitä hiukan ylös ja kääntää. Toisin kuin muutamalla muulla pyssyllä, oikealla G36:lla voi ampua tukki taitettuna, sillä tukissa on sopivasti aukko juuri hylsyportin kohdalla, eikä koneistossakaan ole mitään estomekanismia. Vähemmän yllättävästi myös muovikuula-ase toimii tukki taitettuna, mutta tulivalitsimen käyttöä rungon oikealta puolelta tukki vaikeuttaa, samoin kuin estää yhteenkiinnitettyjen lippaiden käytön.
Tukin saa irti kun ruuvaa sen saranatappia paikallaan pitävän kuusiokoloruuvin pois ja lyö tapin ulos saranasta.
Kahvarunko kattaa kahvan, liipaisimen, tulivalitsimen ja lippaanvapauttimen. Lisäksi siinä tavanomaiseen tapaan on sisuskaluista koko rataslaatikko kiinni. Kahvan muoto ja tulivalitsin ovat samoja kuin 1980-luvun loppupuolelta lähtien kaikissa H&K:n aseissa, siis myös Maruin MP5-sarjasta tuttua muotoa, tulivalitsimen ollessa kuitenkin vielä aiempaa lähempänä kättä. Valitsimessa on kolme asentoa, varmistus, kertatuli ja sarja, joista jokaiseen se lukittuu selkeästi kuuluvalla naksauksella. Valitsimen liike on melko epämääräinen ja sen nopea käyttö vaatii jonninverran harjoittelua. Liipaisinkaaren sisällä liipaisimen edessä oleva harmaa tappi mahdollistaa oikeassa aseessa liikkuvien lukittamisen taakse. Muovikuulapyssyssä sillä ei ole mitään virkaa, mutta sitä voi kyllä painella.
Hihnalenkkejä on kädensuojassa, rungon takapäässä vasemmalla puolella ja tukin takapäässä alhaalla. Hihnaa voi käyttää niin oikealta kuin vasemmalta puoleltakin, mikäli taaemman koukun kiinnittää tukkiin. Ottaen kuitenkin huomioon tukin materiaalin, ei sille kannata antaa yhtään ylimääräistä rasitetta. Hihnalenkit ovat kaikki melko pieniä, eikä aseeseen saa M16:n tapaan hihnaa ilman klipsejä.
Viimeisenä käsiteltäköön kädensuoja ja sen kätköt. Itse palikka on kahdesta valupalasta koostuva yksiosainen muovimötikkä, joka tosiaan liukuu rungon ympärille kiinnittyen siihen purkutapilla ja päästäen piipun ja kaasuhässäkän etuaukostaan ulos. Rungon lisäksi sitä pitää paikallaan kaasuhässäkässä oleva kiinnike. Palikassa on tuuletuseikiä sivuilla ja pohjassa. Hassua on, että laitojen tuuletusaukkojen reunat on pyöristettu, mutta pohjassa ne taas ovat täysin viimeistelemättömät, eli rosoisen teräväreunaiset. Tämä tuntuu ilkeältä aseella leikitellessä, mutta pelissä käsi on harvoin sellaisessa asennossa, että se edes koskettaa tuuletusaukkoja ja muutenkin lähes aina hanskikoitu. Kädensuojaan voi kiinnittää kiskoja ja siinä on ruuvikiinnitteisenä edessä metallipalikka, joka sekä toimii alimman kiskon etukiinnikkeenä, että kummankin puolen hihnakiinnikkeenä ja viimeisenä estää käyttäjää lipsauttamasta kättänsä etukautta ohi kädensuojasta, sellainen kun olisi tynkäpiippuisessa pyssyssä melkoisen vaarallista.
Weaver-kiskoille kädensuojassa on kolme paikkaa, kummallakin laidalla ja pohjassa. Yksi kisko tulee valmiiksi pohjaan kiinnitettynä, lisää saa rahalla ihan Maruinkin valmistamana. Kiskojen kiinnikkeillä on kädensuojan sisäpuolella metallivahvikkeet ja kiskot itsekin ovat metallia, joten rasitusaltistakin kamaa, kuten akkukoteloita tai pystykahvoja, voi kiinnittää - toisin kuin esimerkiksi Beta Spetsnazin muovipalikkaan. Kaikki kiskot ovat samanlaisia eikä yhtäkään ole pakko pitää kiinni, tarkoittaen myös sitä, että pohjassa olevan kiskon voi irroittaa ja kiinnittää uudelleen sivuun, kunhan hankkii jostain yhden ylimääräisen ruuvin. Irroittaminen kannattaakin, sillä ellei pystykahvaa käytä, hankaloittaa kisko muuten erinomaisesta kädensuojasta pitelyä. Ja mikäli tactisia lamppuja tai muuta turhaa rojua haluaa, voi kiskon lyödä kädensuojan sivulle, jolloin sellaisiakin lamppuja, joiden kytkin on takapäässä, on helppo käyttää.
Kädensuoja kätkee lisäksi vielä sisäänsä akun ja sulakkeen. Tästä (ja kustannussyistä) johtuen ase ilman kädensuojaa näyttää hyvinkin erilaiselta kuin esikuvansa. Kädensuoja kiinni tuuletusreijistä kurkistelemalla voi nähdä, että kaasumäntä on muovista valettu lelu. Akun puolesta ase nielee Maruin mukaan SD-akkua, mutta miniakkukin menee heittämällä. Akkua paikallaan pitävä koukku on kuitenkin tehty niin lyhyeksi, että miniakun viimeinen poikittainen kenno vääntää sitä, eikä se välttämättä pidemmän päälle kestä. Kannattaa viilata koukun haka pois. Akku sisällä kädensuoja on sen verta paineen alla, että muuten helposti irtoava tappi ei kyllä hevillä irtoa ja katoa kentälle.
Sulakkeen poistolla ja palikoita reilusti leikkelemällä saisi aseeseen erikoismuotoillun 9,6v 1100mAh akun. Sulakkeen poistoa en kuitenkaan suosittele kenellekään joka ei omista paria ylimääräistä ratassettiä.
|
Lipaskuilun purkutappi irroitetaan ja lipaskuilu käännetään alaspäin |
|
Toisin kuin voisi kuvitella, muita ulkoisia purkutappeja ei irroitetakaan, vaan sen sijaan kuvassa jo lähes irti oleva rungon takapäässä sijaitseva ruuvi |
|
Syöttökoneistoa piippuineen painetaan kohti piipunsuuta, jolloin kahvarunko rataslaatikkoineen voidaan kääntää suutin ensimmäisenä ulos. Piipun oikealla puolella on akkuun menevien johtojen pikaliitin. |
|
Hoppiyksikköä käännetään ensin vasemmalle, jonka jälkeen se voidaan vetää läpi rungon kokonaan ulos |
|
Ase "kenttäpurettuna". Ruuveja tarvitsi avata tasan kaksi kappaletta. |
Pääkomponenttien purku
Ase puretaan suunnilleen samoin tavoin kuin oikeakin. Kenttäpurun heikentävää vaikutusta ei kuitenkaan tarvitse pelätä, sillä metallin kestävyyteen perustuvia muovilärpäkkeitä tai itsestään irtoavia tappeja (kädensuojan tappia lukuunottamatta) ei ole. Purku on helppoa ja onnistuu noin puolessa minuutissa, eikä pieniä helposti häviäviä osia tarvitse irroitella.
Aseen purkamista onkin jo valoitettu, mutta selvitetään vielä tiivistettynä: irroitetaan keskimmäinen purkutappi lipaskuilun kyljestä ruuvaamalla sen toisen pään ruuvi aseen oikean kyljen puolelta irti. Käännetään lipaskuilua alas ja lippaanvapautinta painamalla irroitetaan se. Käännetään tukki sivulle ja irroitetaan iso kuusiokoloruuvi rungon perästä. Nyt työntämällä lipaskuilun alta ilmestynyt syöttökoneisto eteenpäin voidaan kahvarunko rataslaatikkoineen kääntää irti aseesta, suutinpää ensin ylös. Kun kahvarunkoa on vähän saanut nostettua, voi akun piuhan irroittaa aseen sisällä piilossa olevasta liittimestä.
Kun kahvarunko ja lipaskuilu ovat irti sekä tukki taitettuna sivulle, voi sisäpiipun hoppikoneistoineen irroittaa. Tämä tapahtuu kääntämällä sitä piipunsuuntaan katsoessa vasemmalle ja yksinkertaisesti vetämällä se rungon läpi ulos.
Käytössä
Karuun kalashnikoviinkin rakastuneenakin on pakko myöntää, että yleisergonomialtaan ase on paras, mitä ikinä on tullut kokeiltua. Uuteen aseeseen totuttelu vei hyvin vähän aikaa, eikä mikään ase nouse yhtä luonnollisesti ja nopeasti juuri oikeaan paikkaan olkaa ja täsmälleen tähtäyslinjalle. Heittolaukaukset ja vaistolla pimeässä ampuminen onnistuivat erinomaisesti ensiyrittämilläkin.
Yksittäisiä osia tarkemmin tarkastellen voi todeta muun muassa saman kuin jo rakenteestakin kerrottaessa, eli kahva on samanmuotoinen kuin muissakin H&K:n aseissa 80-luvulta lähtien, mutta tulivalitsin lähempänä kättä ja paremmin saatavilla. Oletettavasti toisin kuin esikuvassa, tulivalitsin ei silti ole paras mahdollinen käyttää. Liike on turhan pitkä ja epämääräinen, eikä puoliautomaattia ole helppo löytää, mutta muovikuulapyssyssä tärkein - aseen nopea varmistus ja varmistuksesta poisto - onnistuu kyllä helposti käsiä ampuma-asennosta muuttamatta. Kädensuoja on jopa hämmästyttävän mukava kouraan, kunhan kiskon on poistanut. Tukki on toimiva eikä siitä sinänsä ole valittamista, rynkkyyn tottuneelle sen lyhyys vain jotenkin tuntuu luonnottomalta.
Pitkästä tähtäinkiskosta voisi kuvitella, että ase on tarkoitettu lähinnä optisten tähtäinten kansa käytettäväksi, ja että avotähtäimet olisivat vain hätävara. Näin ei ole, diopteritähtäimet ovat säädettävissä juuri kohdalleen ja korkeudeltaan ja ominaisuuksiltaan juuri sellaiset, joita muovikuulaetäisyyksillä tarvitsee. Tähtäys onnistuu Sansein SG-5 -maskilla sekä Bollén X800T- ja X500T-laseilla. Paintballmaskia en ole ehtinyt kokeilla, mutta uskon, että sen kanssa käyttö on mahdotonta. Vaan eipähän tarvitse erikseen maksaa tähtäinkiskosta, mikäli hankkii maskin kaveriksi korkeammalla istuvan optisen tähtäimen.
Aseen tekee erikoisporukoiden käyttöön rajatuksi juuri sen typistetty koko. Minua itseäni hävettää käyttää moista etenkin metsässä, mutta pakko sekin on myöntää, että lyhyydestä on suunnaton etu ryömiessä ja ahtaissa asemissa käännellessä. Ilman tunnevammaani en nissään nimessä tekisi aseesta isompaa.
Yksi paha miinus aseen muuten hyvässä käsittelyssä on lipas. Sinänsä lippaassa on muutamia fiksuja ratkaisua; se työnnetään sisään kääntämisen sijasta, mikä esmes Kalashnikovin tai G3:n kääntömekanismiin verrattuna sekä nopeuttaa lippaanvaihtoa että vähentää mahdollisuutta paljon aikaa syövään kohellukseen. Lippaanvapautin on siinä mielessä fiksu, että sitä voi käytellä liipaisinkäden keskisormella käden pysyessä kahvalla sekä myös lipasta vaihtavalla kädellä. Lisäksi lippaissa on klipsit, joilla niitä saa toisiinsa kiinni ja irti ilman irtoviritelmiä, ja jos vaikka hankalan asennon takia tyhjän lippaan säilöminen on vaikeaa, saa sen nopeasti ja helposti läiskäistyä aseessa olevaan lippaaseen kiinni. Huonompana puolena on lipaskuilun ahtaus ja viimeistelemättömyys sekä lippaiden iso koko. Lipaiskuilupalikka on oikein nätti ja pyöreämuotoinen ulkoa, mutta kuilun itsensä reunat ovat terävät, eikä valumuotin irroittamisen jälkeen näköjään kummempia viimeistelyjä olla harrastettu. Näin, verrattuna esmes M16:n lipasta ohjaaviin tötterömuotoihin, joutuu lipasta asettelemaan sisään paljon tarkemmin. Asiaan ei tosin ole vaikea löytää omaa ratkaisua viilan muodossa. Hiukan hankalammin itse ratkaistavissa on lipaskuilun ahtaus. Tämä ei tarkoita, että lippaan sisään työntäminen vaatisi mitään erityisiä voimia, eipähän vain tipu itsestään pois, M16:n ja Kalashnikovin tapaan.
Lippaiden koko on sitten se suurin ongelma. Selitys siihen on melko yksinkertainen, H&K halusi komposiittimateriaalien edut mutta samalla myös mahdollisiman kestävän ja hyvin syöttävän lippaan. Tässä onnistuttiin, mutta lipas onkin sitten paksuin mitä ikuna on nähty - kaksi G36-lipasta vievät melko täsmälleen kolmen M16-lippaan tilan. Tavallisiin lippaisiin tottuneelle kahden lippaan käsittely samassa kädessä on vaikeaa, ja lippaanvaihto täytyykin opetella uuden kaavan mukaan. Helpoiten menee, kun käsittelee lippaita pohjista kiinni pidellen. Magpullien sopivuudesta en tiedä, mutta eipä sellaisista ole paljoa järkeä maksaa, kun itsekin voi tehdä aivan yhtä toimivat. Kun useimmat lipastaskut on suunniteltu perinteisille peltilippaille ja vielä useammin ohuille sellaisille, kuten M16-lipas, on sopivan taskun löytäminen vaikeaa. Toisin kuin voisi olettaa, eivät tuplalipaskiinnikkeet muodosta suurinta ongelmaa, sillä sekä lippaan pohjalevy että lipasta liian syvälle lipaskuiluun työntämistä estävät rivat ovat niin leveät, ettei lipas ihan joka taskuun mahdukaan. Ellei kyseessä ole juuri G36-lippaille suunniteltu tasku, on lippaan tunkeminen yhden lippaan taskuihin yleensä mahdotonta, eikä kahden lippaan taskuihinkaan mene kuin yksi. Lipas ei ole kuitenkaan aivan yhtä pitkä kuin Kalashnikov-lipas, joten läpän pituuden riittämättömyys ei onneksi muodosta yhtä yleistä ongelmaa. Asiaa helpottaa myös Saksan maantieteellinen läheisyys, sikäläisiä juuri G36-lippaille suunniteltuja kantojärjestelmiä on saatavilla enemmänkin.
Yleisimmistä kantojärjestelmistä mainitakseni: "Fostex"- tai SAAV M83 -liivien tuplalipastaskuihin saa yksittäisiä G36-lippaita, mutta lippaan tunkeminen on hidasta ja vaikeaa. Kolmen M16-lippaan LC-2 -taskuun saa kaksi yhteenkiinnitettyä G36-lipasta, kunhan lippaiden erottelunauhat katkoo. Lippaiden sisääntunkeminen on silti jonninverran vaikeaa. Yksittäinen lipas menee helposti. Splavin Tarzan M22- ja M23 -tetsareihin menevät yksittäiset lippaat helposti, tuplalipas taas todella vaikeasti. BW-tetsarin G36-lipastaskuun lippaat sopivat, vähemmän yllättävästi, täydellisesti. Kaikissa tapauksissa joissa taskuun tunkeminen on vaikeaa rupeaa se ennenpitkään käymään helpommin taskun muotoutuessa ja oman vaihtotekniikan kehittyessä.
Lippaiden suurelle ja hankalalle koolle on selityksensä - tuliaseiden maailmassa ne syöttävät huomattavasti paremmin kuin verrokkinsa M16-lipas. H&K:n ingenjöörit järkeilivät, aivan oikein, että jos lippaanvaihdon voi hoitaa hyvin joka tapauksessa sopivalla kantolaitevalinnalla, on sotilaalle parempi, että ase ampuu aina kun sen toivoo niin tekevän. Muovikuulamaailmassa vain syöttöeroja ei juurikaan ole, eikä kaikilla ole aina varaa ostaa aseen yhteydessä sille täysin sopiva tetsarijärjestelmä. M16-lipas on pienempi, nopeampi vaihtaa ja syö enemmän kuulia. G36:n 470 kuulaa sisäänsä imaiseva hicap-lipas tosin vaihtaa lippaanvaihdon hankaluuden puolet isompaan kapasiteettiin, mutta eihän kukaan nyt sellaisia käyttäisi..
Isommaksi
Minua ei numero C aseen mallinimikkeen perässä viehätä juuri sen erikoisuuden vuoksi. Toisaalta ironisesti muovikuulamaailmassa C-malli on se yleisin G36, ja ainahan on kiva erottua edukseen joukosta. Siis niin minun, kuin monen muunkin mieli tekee aseen isompia malleja.
Malleja on tosiaan peruskivääri G36, siitä piippua ja kädensuojaa lyhentämällä väsätty G36K, kaikille tutuksi jo tullut G36C sekä MG36, joka on G36:n tulitukimalli paksulla piipulla ja etujaloilla, ja jonka tuotanto on toistaiseksi huonon kysynnän vuoksi lopetettu. Lisäksi mikäli aseiden perästä löytyy nimike E, tarkoittaa se sitä, että ase on varustettu punapistetähtäimen ja kiikaritähtäimen yhdistelmän sijasta pelkällä kiikaritähtäimellä. Kaikki mallit on mahdollista väsätä muovikuulapyssyinä, mikäli osaa laadusta tinkiä. Lisäksi on saatavilla aimo annos muutakin tavaraa, kuten Large Hand Guard, jossa kädensuoa on G36C-mittainen mutta paksumpi large-akun säilytystä varten. Minä kuitenkin sivuutan tällaiset kuvitteelliset lisäosat, sillä minulle iso osa muovikuulapyssyjä on se, että ne muistuttavat oikeita aseita.
Pitkänmallisia piippuja, kädensuojia ja tukkeja valmistavat Classic Army ja G&P. Molempien laatu on riittävää, jälkimmäisen parempaa. Lisäksi jälkimmäisen kädensuojan mukana toimitetaan irroitettavat, metalliset etujalat. Pelkkiä kädensuojia valmistaa myös STAR, jonka laadusta en ole kuullut mitään, sekä muutama muukin, joista ainakin Dragon Armsin tekelettä on haukuttu huonoksi. Ainoastaan STAR ja Dragon Arms sekä joku tuntematon valmistavat K-mallin kädensuojaa. Ilmeisesti ainoa laadukas optiikkaa sisältävä kantokahva tulee G&P:ltä, jossa sisällä on kolminkertaisella suurennoksella varustettu kiikaritähtäin, eli se E-malli. Muiden laitoksissa tulee vain kaksi läpinäkyvää muovilevyä putken sisällä, tai vielä ihmeellisemmin, lasertähtäin. Sellaisia ei paljoa ole järkeä ostaa, sillä jos maksaa paljon tähtäinlaitteesta, olisi suotavaa, että aseella voisi sentään tähdätä. Yksi vaihtoehto on jättää G36C:n kisko paikalleen ja laittaa kiinni punapistetähtäin, sellaista on Bundeswehrinkin käytössä näkynyt. BW-kamojen kanssa E-mallin kantokahvahan ei käy.
Pidennetyt kädensuojat eivät piipun lisäksi yleensä tuo pidennettyä kaasumäntää, joten todellisuuden vastaisesti kädensuojan tuuletusaukoista näkee suoraan toiselle puolelle. Lisäksi pidennetyt piiput yleensä kiinnittyvät suoraan liekinsammuttimen tilalle.
STAR ja eräs toinen on julkaissut myös rakennusarjan, joilla aseesta saa SL-8 -siviilikiväärin. Ilmeisesti tarkoitus on herättää mielikuva tarkka-ampujan aseesta, kun SL-8 kiväärillähän lähinnä ammutaan tarkkuutta radalla. Silti en paljoa ymmärrä kyseisen sarjan hankkimisesta pelikäyttöön, sillä SL-8 on G36, kunhan vain muutettu niin, että sillä olisi hankalampi ampua ihmisiä.
Ase on suosittu, minkä vuoksi sille tarjotaan jos jonninmoista lisäosaa. Tässä on se iso hyöty, että jos jokin hajoaa, ei tarvitse turvautua alkuperäisten Maruin varaosien hankintaan - niitä kun on vaikea, hidas ja kallis saada Suomeen.
Tiivistettynä
Maruin G36C on pirun hyvä pyssy, jonka suurin - ja oikeastaan ainoa - miinus on sen vaatima hiukan tarkempi tetsarinvalinta. Erikoisuuden leima ärsyttää minua, mutta on se käsiteltävyydessään reilusti yli kaiken muun, mitä olen tetsaamalla koettanut.