Hmm.. ei meillä mitään osumia laskettu loppusodassa. Neljä joukkuetta oli leiriytyneenä kiikalan lentokentän läheisyyteen ja puolen kilometrin levyistä notkoa reunustavilla hiekkaharjuilla oli puolustuspesäkkeet toisiaan vastapäätä. Kaksi joukkuetta oli lentokentän toisella laidalla joten meidän(1. joukkue) vihuina toimi 4. joukkue. Päivisin vain vartioitiin, mutta yhtenä yönä sitten leikittiin sotaa.
Kun vartiovuorossa olevat jannut kuulivat ääntä notkon pohjalta noin kello 0300, tultiin joka teltan kipinälle kertomaan että siirrytään hiljaa omiin asemiin. Kipinä herätti loput porukasta ja mentiin kuoppiin odottelemaan. Minuutin kuluttua kolme valopistoolin ammusta valaisi metsää ja näimme vihollisen pysähtyvän noin 35m päähän. Ammuttiin räkäpäillä ja kun niillä ei saanut alle 50m päähän ampua ihmistä kohti, niin räimittiin lähinnä puita tai taivasta kohti. Vihollinenkin aloitti ampumisen ja ryntäsi taistelutunnusta huutaen asemien ohi teltoille asti ja lähtivät sitten marssimaan pois. Viiden minuutin odottelun jälkeen saatiin käsky mennä takaisin nukkumaan.
Tunnin päästä sitten lähdettiin vastahyökkäykseen. Hiivittiin hiljaa vihollisten harjun alle ja odotettiin viisi minuuttia jotta vihut pääsi asemiin, sitten lähdettiin etenemään pimeässä metsässä harjua ylöspäin. Kun metsä valaistui pysyttiin paikallamme ja heti kun valot himmenivät rynnättiin eteenpäin ja karjuttiin niin helvetisti "RAPISEE" joka oli taistelutunnus. Ensimmäisen yhteishuudon jälkeen huudeltiin vähän väliä jotta sai käsityksen siitä missä muut kulki. Kun vihut alkoivat ampua, niin alettiin mekin tuhlata panoksia. Kaksi kaveria kummallakin sivustalla ampui koko lippaallisen kerralla enkä niiden häikäisyn jälkeen nähnyt hetken ajan yhtään mitään.
Astuin vihollisen poteron reunalle ja hyppäsin eteenpäin jotta en luisuisi alas asti. Satuin sitten mukavasti laskeutumaan poteron takareunalle ja kaksi poteron pohjalla kyyhöttänyttä kaveria nousee seisomaan ja ampuu lippaallisen räkäpäitä loittonevaa selkääni kohden. Kun päästiin heidän teltoille, ylikersantti päätti että homma oli siinä ja lähdettiin takaisin.
Loppusota oli mielestäni hienointa aikaa armeijassa. P-kauden jälkeen matkasin pansion kautta örön linnakesaarelle ja kärsin siellä 6kk merivalvojana. Loppupeleissä ihan mukavaa hommaa, mutta valvonta vei niin suuren osan vuorokaudesta, että univelkaa tuli kohtuu paljon. P-kaudella ei ollut aikaa vittuuntua, mutta sen jälkeen kaikki oli aikaa miettiä asioita, esim. linnakeveneen matka lomille lähtiessä ja takaisin tullessa kesti talvella tunnin jos jää ei ollut paksua, mutta yleensä kolme tuntia kun talvi oli kylmä ja pitkä. Kun oli todella kova pakkanen ja paksu jää, ei linnakevene päässyt liikkumaan ja kuljettiin hydrokoptereilla. Niiden kyyditys oli nopea, mutta ääni oli niin helvetillinen peltorit päässäkin, että itse pidin linnakeveneen kyydistä enemmän. Kerran kuljin komennukselle kahden skapparin kanssa uatzin kyydissä jäätä pitkin.. paikoittain vettä oli jään päällä niin paljon että se otti auton pohjalevyyn kiinni ja moottori meinasi sammua pari kertaa matkan aikana. Siitä matkasta pidin kaikkein vähiten.
Nyt kun siitä on lähemmäs kolme vuotta, voi sitä jo muistella hyvilläkin mielin, mutta ei siinä touhussa mitään järkeä ollut. Kun sää muutaman kerran koko talven aikana suosi, näki tolpasta 50km päähän, mutta linnaketykit kantoivat parhaimmillaan 35km päähän. Kovapanosammuntojen aikana vieraileva yliluutnantti kertoi että venäläisillä on sotalaivoissa lähes poikkeuksetta ohjuksia joiden kantama on 300km. Koska merivalvonta on tärkeää hommaa(nojoo, en itsekkään täysin usko) olisi tutka-asemat ja tolppa ensimmäisiä kohteita. Eli sota olisi vuorossa olevien mevojen osalta ohi ennen kuin tiedettäisiin sen alkaneen.
Vaikka se 9kk aika pitkälti ajan tuhlausta olikin, niin tulihan siinä monenlaisia muistoja kerätyksi. Lähinnä jäi harmittamaan se, etten siihen aikaan omistanut kameraa jolla olisi voinut ottaa kuvia kaikesta mielenkiintoisesta.